Aikaansaamisen askeleet 5/24: Tulevaisuuden pelko ei sisällä mitään tietoa tulevaisuudesta

Tämä sarja koostuu 24 osasta, jotka yhdessä muodostavat loogisesti etenevän kokonaisuuden. Sarjassa käydään paradoksien muodossa läpi askeleet, jotka ihmisen kannattaa ottaa ymmärtääkseen itseään ja muita, hahmottaakseen rooliaan, etsiäkseen suuntaansa ja saadakseen elämässään asioita aikaan.

Aristoteles lanseerasi ajatuksen, että jokainen hyve kääntyy liiallisena itseään vastaan, eli muuttuu paheeksi. Luultavasti hän ei kutsunut ajatuksiensa esittämistä ”lanseeraamiseksi”, mutta teoksessaan Nikomakhoksen etiikka (noin vuonna 350 eaa) hän joka tapauksessa valaa perustan ajatukselle hyveiden tasapainosta.

Hyve on jotain, joka on aina ja absoluuttisesti positiivinen asia. Esimerkiksi ylpeys on hyve, ja jokaisen on tärkeää kokea jostain ylpeyttä. Jos kuitenkin pyrimme ylpeyden kautta nousemaan muiden yläpuolelle, emme ole enää ylpeitä vaan ylimielisiä. Sopiva määrä suoruutta auttaa pääsemään asioissa eteenpäin, mutta liian pitkälle mennyt ”suoruus” koetaan tahdittomuutena tai tylyytenä.

Samalla tavalla voi liiallinen turvallisuushakuisuus muuttua meille haitalliseksi, saada elämänpiirimme kapenemaan. Saatamme käpristyä yhä pienemmälle kerälle ja silti uskoa, että siilipuolustuksessa makaaminen on meille juuri se oikea ja hyvä olotila.

Turvallisuushakuisuus johtaa taantumiseen
 

Paras on hyvän vihollinen, ja monen meistä onkin opittava laskemaan rimaa. Jos omat kriteerit laadukkaalle ja hyväksyttävälle työlle ovat liian korkeat, tulee jo ensimmäisestä portaasta meille ylittämätön. Pelkästään keskeneräisen työn näyttäminen muille on monelle jo kynnyksen takana, ja oman keskeneräisyytensä jakaminen on hyvä aloitusharjoitus matkalla kohti rohkeampaa liikkeellelähtöä.

Jatkuvassa muutoksessa ei mikään ole pysyvää, ja erilaiset murrokset voivat houkutella ihmistä suojautumaan, yrittämään säilöä nykytilan. Turvan hakeminen jähmettymällä johtaa kuitenkin taantumiseen. Pysyminen paikallaan jatkuvassa liikkeessä olevassa ympäristössä on käytännössä kävelemistä takaperin.  

Rohkeutta ja rentoutta etsittäessä tulee ensin oppia nauttimaan nykyisestä tilanteesta. Nykytilasta voi ja pitää nauttia siinäkin tapauksessa, että seuraavista tilanteista ei voi paljoakaan tietää. Varautuminen, hamstraaminen, (liiallinen) ennakkosuunnittelu ja viimeistenkin yksityiskohtien pakonomainen hierominen ovat merkkejä siitä, että elämme pelon ehdoilla. Elämäämme hallitsee riskien torjunta. Emme kokeile uusia asioita, koska niitä ei voi suunnitella niin tarkasti etukäteen kuin tutumpia asioita voi. Emme saa mitään merkittävää aikaan, koska aikaansaaminen vaatisi jonkin uuden ja siten pelottavan aloittamista.

Emme kuitenkaan kutsu saamattomuuttamme peloksi. Pelon tunteen tunnistaminen, nimeäminen ja hyväksyminen on kuitenkin välttämätön aikaansaamisen edellytys. Ajatus uuteen hyppäämisestä herättää meissä aina pelkoa, koska tuntematon on meille jo biologisesti pelottavaa. Pelko on siis todellinen tunne, mutta tulee ymmärtää, että se ei sisällä mitään tietoa tulevista tapahtumista. Tulevaisuus voi siis pelostamme huolimatta olla meille hyvinkin positiivinen, mutta vain jos tartumme meille tarjoutuviin tilaisuuksiin.

Viivyttelyn hinta voi olla elämättä jäänyt elämä
 

Olen siis sanomassa, että kaikenlainen yletön varmistelu olisi huono asia. Miksi näin teen, eikö minulla pidä olla siihen jotkin perustelut?

Sarjan tulevissa osissa tulen puhumaan arvoista, tavoitteista ja elämän prioriteeteista. Lähtökohtani kyseisissä kirjoituksissa tulee olemaan se, että arvojen mukainen elämä tai työura ovat tavoittelemisen arvoisia. Tavoitteita kohden eteneminen ja niiden saavuttaminen on palkitsevaa ja tuo elämäämme sisältöä. Tavoitteellisessa toiminnassa on aina myös riskinsä, ja niistäkin tulen kirjoittamaan ihan omana asianaan.

Kaikki edellä mainittu saavuttaminen on kuitenkin yhdestä kiinni: rohkeudestamme aloittaa. Vaikka koko matka olisi askel askeleelta suunniteltu, on kaikki suunnittelu ollut turhaa, mikäli emme saa otettua ensimmäistä askelta. Askeleen ei tarvitse olla suuri tai varma, kunhan vain tiedämme sen jollain tarkkuudella kuljettavan meitä oikeaan suuntaan. Sumussa voi nähdä vain kymmenen metriä, mutta edettyämme sen näemme taas uudet kymmenen metriä. Uudesta paikasta saatamme nähdä jotain, mitä emme aiemmin nähneet, ja edetä sitä kohden. Jos toisaalta jäämme seisomaan sumuun, voi pelkomme hinta olla elämättä jäänyt elämä.

Kerrallaan tarvitsee ottaa vain yksi askel
 

Tässä kohden mietimme siis vain aloittamisen kynnystä ja sen ylittämistä. Myöhemmin tulen pohtimaan myös sitä, miten valitsemme sen ”oikean” suunnan, miten pilkomme tekemistämme niin että voimme onnistua, ja miten pysymme valitsemallamme polulla. Tai vaihtoehtoisesti: miten vaihdamme polkua, mikäli edellinen on umpikuja. Mitään valintoja emme kuitenkaan pääse tekemään, mikäli emme ensin pääse alkuun.

Ja tässäkin olemme erilaisia. Joillekin meistä on vaikeinta nimenomaan aloittaminen, joillekin tekemiseen keskittyminen, ja joillekin taas loppuun saattaminen. Huono uutinen on se, että saadaksemme jotain aikaan, meidän tulee löytää itsestämme kolmea eri tyyppiä: aloittajaa, tekijää ja loppuunsaattajaa. Hyvä uutinen on se, että aloittaessamme meidän ei vielä tarvitse tietää tarkkaan seuraavien askelten yksityiskohtia. Meidän ei tarvitse lukita koko matkaa, vaan voimme luottaa ”prosessiin”. Voimme luottaa siihen, että sumusta nousee esiin aina uusia ja uusia näkymiä.

Tarvitsee vain aloittaa. Tekemisen rytmin voi saada tavaksi myöhemminkin. Matkantekoa auttaa, kun muistamme vanhan sanonnan: kadumme vanhana enemmän kaikkea sitä, mitä emme ole tehneet, kuin sitä, mitä olemme. Voit myös kannustaa itseäsi vastaamalla kahteen kysymykseen: 1) Mitä voin menettää, jos kuitenkin kokeilen? 2) Mitä voin menettää, jos en kokeilekaan?

Kuukauden tehtävä: ”Kokeile spontaanisti jotain suunnittelematta asiaa lainkaan etukäteen”

Aristoteles. (1989). ”Nikomakhoksen etiikka”. Gaudeamus Oy.