Aikaansaamisen askeleet 6/24: Kukaan meistä ei koskaan epäonnistu

Tämä sarja koostuu 24 osasta, jotka yhdessä muodostavat loogisesti etenevän kokonaisuuden. Sarjassa käydään paradoksien muodossa läpi askeleet, jotka ihmisen kannattaa ottaa ymmärtääkseen itseään ja muita, hahmottaakseen rooliaan, etsiäkseen suuntaansa ja saadakseen elämässään asioita aikaan.

Uskon jokaisen meistä voivan tunnistaa tilanteen, jossa kaatuessamme lumisella jalkakäytävällä katsomme – jo ennen vaurioiden tarkistamista – ettei kukaan vain nähnyt. Sen sijaan, että arvioisimme tilanteita vain omalta kannaltamme, toimimme häpeän ohjaamana.

Traagisinta muiden ihmisten odotuksia täyttävässä elämässä on se, että ne muut eivät välttämättä ole ajatelleet sinua lainkaan. Mitä luultavimmin kukaan ei ole huomannut mitään. Sama pätee mielessämme hautomiin vanhoihin virheisiimme. Virheittemme kohteeksi joutuneet ihmiset eivät saata muista kyseisiä tapahtumia lainkaan, tai jos muistavat, niin eivät pahalla vaan vaikkapa huvittuneina.

Keskeinen hahmo olemme vain omassa elämässämme
 

Pitkäaikainenkin syyllisyyden kanssa eläminen voi olla ollut turhaa. Vaikkei kaikki aina olisi mennyt aivan oppikirjan mukaan, elämme helposti harhassa, jossa olemme kanssakulkijoittemme mielessä jotenkin yhtä suuressa roolissa kuin omassa mielessämme olemme.  Todellisuudessa emme ole se kuvittelemamme aivan keskeinen hahmo muualla kuin omassa elämässämme.

Tämä havainto antaa meille vapauksia. Jos erilaiset epäonnistumiset eivät tähän mennessäkään ole mitään suurta skandaalia aikaan saaneet, ei meillä pitäisi jatkossakaan olla syytä varoa pieniä epäjatkuvuuskohtia elossamme. Jos mahdolliset vauriot ovat olleet pienet, miksi emme voisi huoletta kokeilla vähän epätavallisempiakin asioita?

Aivoihin syntyy uusia hermoratoja vain, mikäli teemme uusia asioita. Ns. Medici-ilmiö kuvaa sitä, kuinka uutta ja innovatiivista syntyy parhaiten niissä risteyskohdissa, joissa aivan erilaiset kulttuurin, taiteen ja tieteen alueet kohtaavat ja muodostavat luovan synteesin. Kohtaavat asiat itsessään voivat olla pieniä ja triviaaleja, mutta niiden yhdistelmä voi olla käänteentekevä.

Uusia kokeiluja tehdessämme tulee meidän ainoastaan miettiä, voiko kokeilu aiheuttaa haittaa, harmia tai surua kanssaihmisillemme, eli tarkastella kokeilun eettistä kestävyyttä. Jos eettisyysvajetta ei vaikuttaisi olevan, ei meillä tulisi olla mitään syytä olla kokeilematta. Myöhemmin ihminen kuitenkin tunnetusti katuu enemmän niitä asioita, joita ei ole tehnyt kuin niitä, jotka on.

Epäonnistuminen on mielessämme oleva harha
 

Saku Tuominen kertoi eräässä esitelmässään kollegastaan ja liikekumppanistaan, joka ei koskaan epäonnistunut missään. Tämän tilastollisen mahdottomuuden salaisuus oli se, että hän ei kutsunut mitään epäonnistumiseksi. Hänen ”kokeilunsa eivät vain aina toimineet”. Sanat ovat merkityksellisiä, sillä ne voivat huijata mielemme karttamaan sellaista tekemistä, jonka koemme voivan altistaa meidät häpeälle. Asetumme itse pahimmaksi esteeksemme. Emme aloita mitään ennen kun olemme vakuuttaneet itsemme onnistumisen korkeasta todennäköisyydestä, tai ainakin tarkistaneet ettei kukaan näe jos emme sattuisi onnistumaan.

Negatiivisia sanoja voi kuitenkin pyrkiä lanseeraamaan mielessään toisin, positiivisemmin, kuvaamaan paremmin tekemisen todellista mittakaavaa. Kuinka pahasti minulle muka voi käydä, jos kokeilen vaikka kokonaan toista työtapaa tai työrytmiä? Kuinka paljon toisaalta voin menettää, mikäli en kokeile?

Samassa yhteydessä minulle tarjoutuu tilaisuus pohtia ohjaako minua enemmän häpeän pelko vai saavuttamisen mahdollisuus. Häpeän pelolla on ihmisluonnossa tehtävänsä: se estää meitä tekemästä typeryyksiä. Se ei kuitenkaan saa samalla estää meitä aloittamasta meille hyötyä ja iloa tuottavia kehitysaskelia.

Luovuus ja rutiinit eivät ole toistensa vihollisia vaan parhaita ystäviä
 

Juuri mitään uutta ei siis työhönsä – tai elämäänsä yleensäkään – ole mahdollista tuoda, mikäli ei ole valmis siihen, että kaikki kokeilut eivät tule toimimaan. Jotkin kuitenkin tulevat, ja ne voivat muuttaa elämääsi.

Eräs innovoinnin keskeisistä teorioista sanoo, että järjestelmälliseen uuden keksimiseen on olemassa kolmen askeleen reitti:

1)     Motivoi itsesi – tai työyhteisösi – kunnolla, eli pohdi kirkkaiksi ne syyt, joiden takia olisi hyvin tärkeää saada se jokin uusi aikaan

2)     Ota mahdollisimman paljon selvää siitä, mitä kyseisestä aiheesta on tähän mennessä tiedossa ja mitä kaikkea on jo tehty ja kokeiltu

3)     Unohda koko asia ja tee välillä jotain aivan muuta

Kaiken tekemisen ei tule eikä edes kannata olla ns. hyödyllistä tekemistä. Hyödyttömäksi kokemasi ajankäyttö osoittautuu aina lopulta hyödylliseksi, sillä ilman sitä aivosi jumittuvat. Saat aikaan kognitiivisen solmun, joka estää edistymisesi. Täysin hyödytöntä on viime kädessä vain yksittäisten asioiden pakonomainen toisto esimerkiksi erilaisten neuroosien tai riippuvuuksien ajamana.

Nyt saattaa kuulostaa siltä, että kannustan sinua vain tekemään aina sitä, mikä mieleen kulloinkin juolahtaa välittämättä mistään muusta. Rutiineilla ja toistolla on kuitenkin ehdoton paikkansa sekä elämämme ryhdittämisessä että asioiden aikaansaamisessa. Jotta saisimme aikaa luovuudelle ja uuden aloittamiselle, kannattaa meidän tehdä pakolliset, toistuvat asiat mahdollisimman tehokkaasti ja aina samalla tavalla ja samaan aikaan. Einsteinkaan ei syyttä käyttänyt aina samaa villapaitaa. Itsekuri ja rutiinit eivät ole luovuuden tappajia vaan sen parhaita tukijoita.

Mitä voisit tehdä ruokkiaksesi luovuuttasi ja antaaksesi sille mahdollisuuden? Järjestäisitkö kiinteät rutiinisi päivän tietyille jaksoille? Merkkaisitko itsellesi kalenteriin aikaa olla tekemättä mitään? Katsoisitko dokumentin aiheesta, josta et ennalta tunne lainkaan? Perehtyisitkö johonkin sinulle tuntemattomaan teemaan hetken oikein syvällisesti? Menisitkö kesken jonkin ongelman visaista pohdintaa vaikkapa uimaan? Avaisitko kirjastossa täysin sattumanvaraisesti erilaisia kirjoja ja lukisit sivun niistä jokaisesta?

Kuukauden tehtävä: Palauta mieleesi jokin sellainen hankkeesi, jotka ei mielestäsi onnistunut. Jos käännät sen nyt mielessäsi ”kokeiluksi, joka ei toiminut”, mitä positiivista voit siinä nähdä? Mitä koet ehkä oppineesi ja voivasi jatkossa hyödyntää? Miten voisit sen pohjalta jatkaa kokeilujasi?

Johansson, Frans. (2004). ”The Medici Effect”. Harvard Business School Press.