Aikaansaamisen askeleet 7/24: Minä olen tämän hetken paras minä

Tämä sarja koostuu 24 osasta, jotka yhdessä muodostavat loogisesti etenevän kokonaisuuden. Sarjassa käydään paradoksien muodossa läpi askeleet, jotka ihmisen kannattaa ottaa ymmärtääkseen itseään ja muita, hahmottaakseen rooliaan, etsiäkseen suuntaansa ja saadakseen elämässään asioita aikaan.

Riippumatta siitä, millainen kukin ihminen on, on hän tämän hetken paras mahdollinen versio itsestään. Mahdollisesti suhtaudut väitteeseeni epäilevästi, joten avaan asiaa tarkemmin.

Väite muuttuu ymmärrettävämmäksi, kun sisäistää mitä sana ”mahdollinen” lauseessa tarkoittaa. Olemme aina, jokaisena hetkenä elämässämme toimineet sillä parhaalla tavalla, joka meille sen hetken voimavaroilla, tiedoilla ja osaamisella on ollut mahdollista. Jälkikäteen saatamme katua vaikkapa joitain aiempia päätöksiämme, jotka nyt vaikuttavat kehnoilta. Nekin ovat kuitenkin olleet sen hetken parhaita mahdollisia päätöksiä. Sittemmin olemme kartuttaneet ymmärrystämme, ja tällä hetkellä luultavasti päättäisimme monessa kohdin toisin. Nyt voimme tehdä uusia, aivan loistavia päätöksiä, jotka nekin saattavat myöhemmin tuntua ei-aivan-niin-loistavilta.

Huonot päätökset ovat hyvä merkki
 

Ja kaikki tuo on siis hyvin ja oikein. Kaikki tuo vain osoittaa, että ymmärryksemme maailmasta täydentyy koko ajan. Se, että jotkin menneet sanani tai tekoni vaikuttavat minusta nyt silkalta typeryydeltä, on todistus siitä, että minä kehityn. Menneisyydessä tekemäni huonon päätöksen tunnistaminen huonoksi on siis tulevaisuuttani ajatellen hyvä merkki.

Jokainen meistä on kokenut paljon, ja monista kokemuksistamme olemme oppineet jotain, monista emme. Tähän mennessä meillä on joka tapauksessa jo merkittävä määrä sekä luontaisia että itse hankkimiamme vahvuuksia, ja meidän tulee olla niistä ylpeitä. Tällä hetkellä olen siis niin hyvä, kuin suinkin voin olla.

Vahvuuksien varaan ei ole määrä jäädä paistattelemaan loputtomiin, mutta niistä tulee muistaa nauttia. Niiden tulee myös mieltää olevan hyvä pohja seuraaville askelille, ja jokaisena seuraavana hetkenä voin halutessani kehittää itseäni lisää.

Kaikki mitä voin siis tehdä, on päättää kumpaa teen tänään: tartunko johonkin uuteen, vai hyödynnänkö jotain nykyistä osaamistani ja nautin siitä. Kumpikin valinta on minulle hyödyksi ja iloksi, eikä kummastakaan pidä tulla huono omatunto. Uuden oppimistakaan ei siis tule kokea pakolliseksi.

 
Mitä juuri sinulle on se ”onnistuminen”?
 

Ihmisellä on luontainen halu onnistua elämässään. Kirjoitussarjani edellisessä osassa suosittelin, ettemme kutsuisikaan vähän heikommin sujuneita tekemisiämme epäonnistumisiksi, vaan mieltäisimme ne kokeiluiksi, jotka eivät toimineet, ja joita väistämättä tulee vastaan pyrkiessämme onnistumisiin. Mitä sitten on tuo ”onnistuminen” jota ihminen tavoittelee?

Tässä kohden se ei tarkoita rahaa, valtaa tai materiaa, vaan onnistumisen määrittelevät omat tunteesi. Jos jokin tekeminen tuottaa sinulle onnistumisen kokemuksia, lasketaan tuo tekeminen aivan konkreettiseksi onnistumiseksi. Alfred Banduran luoma käsite minäpystyvyys (1) tarkoittaa sitä, että vaikken olisi aiemmin kokeillut jotain tehtävää, uskon silti kohtuullisen ajan puitteissa pystyväni asian oppimaan, ja opittuani myöskin saamaan jotain uskottavasti aikaan. Jos ihmisellä vastaavasti on matala minäpystyvyyden (Self-efficacy) taso, epäröi hän tekemisen aloittamistakin, koska vähintään alitajuisesti uskoo kuitenkin epäonnistuvansa.

Yksilön minäpystyvyyden tunteen taso ei välttämättä ole missään suhteessa siihen, kuinka paljon hän oikeasti osaa tai kykenee oppimaan. Paljon esillä ollutta huijarisyndroomaa esimerkiksi potevat kokemusteni mukaan eniten sellaiset henkilöt, joiden osaaminen todellisuudessa on korkeaa luokkaa. Järjen tasolla he tietävät osaavansa, tunteen tasolla pelkäävät epäonnistuvansa ja paljastuvansa.

Kykeneminen keskittymiseen on nykyaikana suuri onnistuminen
 

Onnistumista ei siis ole pelkästään jonkin asian loppuun saattaminen, jonkin kurssin läpisaaminen tai sertifikaatin suorittaminen. Jokainen askel, jonka olen keskittyneesti suorittanut päämääräni eteen, on onnistuminen. Tänä fokuksen pirstoutumisen aikakautena jokainen yhtäjaksoinen tunti, jonka vietän uppoutuneena johonkin yhteen asiaan, on suuri voitto, josta minun tulee kiittää itseäni.

Ne muutkin tunnit ovat arvokkaita, koska minun tulee osata myös irtautua ja rentoutua. Mikäli ihminen tekee liian pitkäkestoisesti jotain, joka vaatii häneltä keskittymistä, menevät hänen kognitiiviset kanavansa tukkoon. Irtautumisessa piilee kuitenkin se riski, että saatan ajautua pelkästään ”rentoutumaan”, jäädä esimerkiksi ajelehtimaan älylaitteen ärsykevirtaan. Kuten monessa muussakin, on tasapainoinen vaihtelu tässäkin se avain.

Kehu itseäsi, mutta vain itsellesi
 

Itsensä selkään taputtaminen saattaa vaikuttaa pilakuvan aiheelta, mutta itsekehu on ihmisen mielelle todistetusti hyväksi. Varsinaisia narsisteja lukuun ottamatta olemme usein parempia kritisoimaan itseämme kuin kehumaan. Mielessämme saattaa välähdellä korventavia muistoja siitä, kuinka 20 vuotta sitten sanoimme jollekin tylysti. Samaan aikaan saatamme täysin unohtaa edellisellä viikolla suorittamamme hyvät teot. Ihminen kuitenkin elää saamastaan arvostuksesta, eivätkä kanssaihmisemme aina sitä huomaa antaa. Tulemme saamaan arvostusta muiltakin, mutta ensin meidän on itse hyväksyttävä olevamme jossain hyviä. Jos arvostan omaa osaamistani, näkyy se muillekin. Itseluottamus antaa pohjan tekemiselle, ja asioiden aikaansaaminen tuo minulle arvostusta kollegoiltanikin.

Olen elämässäni törmännyt kahteen sellaiseen ihmisryhmään, joiden olemuksesta olen aistinut samaan aikaan täydellisen vaatimattomuuden ja silti ehdottoman varmuuden osaamisestaan. Kyseiset henkilöt eivät millään tavalla tuoneet taitojaan esille tai korostaneet erinomaisuuttaan, mutta silti ne olivat vastaansanomattomasti läsnä. Ensimmäinen ryhmistä koostui lennonjohtajista ja toinen vuorikiipeilijöistä. Voisin kuvitella, ettei kummassakaan ryhmässä pärjäisikään ihminen, joka enemmänkin rehentelee osaamisellaan kuin varsinaisesti osaa. Molemmissa tehtävissä pitää osata toimia keskittyneesti, mutta samalla pysyä rauhallisena tilanteessa kuin tilanteessa. Pitää osata paljon ja myös tiedostaa osaavansa paljon, mutta samalla antaa vain tekojensa puhua.

Ylpeys omasta osaamisesta on vaikuttavinta silloin, kun sitä ei tarvitse itse pitää muille esillä. Vastaavasti on jatkuvalla itsepromootiolla käänteinen vaikutus, ja kuulija tulee pikemminkin vaivautuneeksi kuin vaikuttuneeksi. On siis oman etumme mukaista suorittaa vain vähän ulkoista itsekehua, mutta mahdollisimman paljon sisäistä itsekehua.

Kuukauden tehtävä: ”Kirjaa päivittäin ylös asioita, joissa olet onnistunut tai joita olet saanut aikaan, vaikka aivan pienestikin.”

(1) Bandura, Albert. (1977). ”Social learning theory”. Prentice Hall.